Älä koskaan ikinä muutu!

Anna Perho 06.12.2016 | superarkea

 

Olin kuluneella viikolla puhumassa oppimisvaikeuksien kanssa takkuavien opiskelijoiden ohjaajille. Yksi puheeni osista käsitteli kasvun asennetta; näkemystä jonka mukaan harjoitteleminen on lahjakkuutta oleellisempaa uusia taitoja opetellessa.

Lahjakkuuden ylivertaisuuteen uskovat pitävät kynsin hampain kiinni muuttumattomuuden asenteesta: siitä, että ihmisen taidot ovat mitä ovat, eivätkä muuksi muutu. Kasvun asenteen omaksuva taas tajuaa, että sinnikäs harjoittelu parantaa ihmisen taitoja ja menestystä radikaalisti sielläkin, missä luontaista lahjakkuutta on vähemmän.

Kulttuurissamme arvostetaan luonnonlahjakkuutta ja näennäistä helppoutta. Puhumme innostuneesti superlahjakkuuksista ja -menestyjistä aivan kuin jonkin taidon virtuoosimainen hallinta olisi ihmisellä valmiina hänen saapuessaan synnytyslaitokselta kotiin.

Tietenkin lahjakkuudella onkin osansa monien ihmisten poikkeuksellisessa menestyksessä. Esimerkiksi anatomisilta ominaisuuksiltaan lajiinsa optimaalisesti sopivat atleetit hyötyvät varmasti genetiikastaan.

Syntymälahjat ovat kuitenkin vain alkua. Psykologinen tutkimus osoittaa, että peräänantamattoman harjoittelun merkitys on oppimisessa ja menestymisessä huomattavasti lahjakkuutta oleellisempaa.

* * *

Olen nähnyt tämän kymmeniä kertoja elämässäni, niin koulussa, harrastuksissa kuin työelämässäkin.

Harrastin kilparatsastusta parin vuosikymmenen ajan. Vaikeassa taitolajissa lahjakkuuden merkitystä korostettiin väsymättä.

Muistan eräänkin valmentajan, joka julisti aivan avoimesti oppilailleen oliko näillä hänen mielestään ainesta ratsastajaksi vai ei. Jos ei, hän otti kyllä valmennuspalkkion, mutta vei samalla hinnalla myös itseluottamuksen ja motivaation. Hän tuli tehneeksi käsittämättömän karhunpalveluksen monelle nuorelle urheilijalle. Miksi harjoitella, kun ei tästä kuitenkaan koskaan voi mitään tulla?

Opettajat, esimiehet ja vanhemmat – tai oikeastaan ketkä tahansa väärään aikaan suunsa avaavat kanssaihmiset - tulevat usein latistaneeksi potentiaalisia kykyjä keskittämällä huomionsa lahjakkuuteen sen sijaan, että he huomioisivat harjoittelun ja uurastamisen tuomia hedelmiä.

Kasvun asennetta pitkään tutkinut Stanfordin yliopiston psykologian professori Carol S. Dweck kertoo kirjassaan Mindset ihmelapsi Nadja Salerno-Sonnenbergista, joka soitti viulua jo 10-vuotiaana Philadelphian sinfoniaorkesterissa.

Päästyään Juillardin maailmankuuluun musiikkikouluun opiskelemaan Salerno-Sonnenberg joutui kuitenkin järkytyksekseen huomaamaan, että maailmassa on myös muita todella hyviä soittajia, ja että hänen osa hänen tekniikastaan oli itse asiassa melko kehnolla tolalla. Ura oli edennyt junnuna pelkän lahjakkuuden varassa, mutta nyt kun olisi pitänyt alkaa tavoitella seuraavaa osaamisen tasoa, hän lamaantui. Hän pelkäsi epäonnistumista ja ihmelapsen tittelin menettämistä – eihän ihmelapsen tarvitse harjoitella!

Lopulta hän Salerno-Sonnenberg oli tilanteessa, jossa hän ei ottanut edes viulua mukaan soittotunneille. Onneksi hänen opettajansa otti tilanteessa ratkaisijan roolin. Opettaja kertoi heittävänsä Nadjan ulos opetusryhmästään, jos tämä heittäisi lahjakkuutensa roskiin kieltäytymällä harjoittelemasta. (Sittemmin Salerno-Sonnenbergista tuli ihmeaikuinen, maailman huipulla pitkään soittanut viulisti, joka opettaa nykyisin itsekin).

* * *

Muuttumattomuuden asenteeseen uskovat yksilöt voidaan jakaa muutamiin tyypillisiin ryhmiin.

Selittelijät löytävät aina syyn menestymättömyyteen tai muutosten epäonnistumiseen itsensä ulkopuolelta. Hommat eivät etene, koska esimies / työkaveri / yhteiskunta / ajanpuute / väsymys / Suomi / huono ilma jne. asettui esteeksi menestyksen tielle. Tämä tyyppi suuttuu, kun selityksiä kyseenalaistetaan, ja hänen lempilauseitaan on ”helppoahan sen on”, millä hän viittaa siihen, että joku menestymättömyyden alibit hylännyt yksilö menestyy, koska hänellä on rikas perhe / hyvä ulkonäkö / hikipingon luonne / aina tuuria jne. Selittelijän päätavoite on vältellä vastuuta, ja siksi hän alisuoriutuu tehtävissään. Tiimityössä selittelijä herättää passiivista ärtymystä ja töiden kasautumista niille, jotka eivät kehtaa selittää velvollisuuksiaan tyhjiksi.

Ylimieliset ovat niin oman lahjakkuutensa kyllästämiä, että he kokevat kaikenlaisen ohjauksen tai kehotukset taitojen treenaamisen suoranaisena loukkauksena. Heidän ei tarvitse opetella uutta, koska he ovat jo täydellisiä. Tämä tyyppi suhtautuu usein alentuvasti itseään ”huonompiin” ihmisiin, noihin tyhmyreihin. Paremmin menestyvät yksilöt ovat ylimieliselle uhka, joihin hän suhtautuu vähätellen, jopa vihamielisesti. Tämän hahmon tragedia on asteittainen katkeroituminen, sillä jonain päivänä maailma menee ohi sillä aikaa kun ylimielinen kierii omassa, muuttumattomassa erinomaisuudessaan.

Epäuskoiset eivät luota omiin kykyihinsä. He ovat rakastuneet tulkintaan, jonka mukaan he eivät osaa, pysty tai voi tehdä jotakin (”koska mä oon vaan tällainen persoona”). Joskus tämä uskomus saattaa olla mitä todellisin ja estää ihmistä tekemästä asioita, joita hän todella haluaisi tehdä. Tällöin tilanne on muutettavissa taitavan coachauksen, esimiestyön tai muun vahvistavan tuen avulla. Joskus taas uskomus on yhtä kuin selitys: ”en voi tehdä tätä, koska eihän se meidän kulttuurissa ole mahdollista”.

Epäonnistumista pelkäävät eivät halua edes yrittää, koska he ajattelevat että jos he eivät yrityksestä huolimatta onnistu asiassa x, he ovat huonoja ihmisiä. Heillä on siis vaikeuksia erottaa identiteetti ja saavutukset toisistaan. He pelkäävät myös tunnetta joka voi syntyä siitä, että on yrittänyt kaikkensa eikä siltikään onnistu. Silloinhan ei voisi koskaan enää sanoa, että ”minusta olisi kyllä voinut tulla sitä ja tätä, mutta kun…” Pitäisi myöntää että pieleen meni vaikka yritin – ja sitten yrittää uudestaan.

Laiskurit kieltäytyvät harjoittelemasta, koska he aavistavat uuden taidon opettelemiseen liittyvän väistämättömän vaivannäön. He keskittävät energiansa usein silmänpalvontaan, eli esittävät puuhakasta vaikkapa esimiehen silmissä, mutta asettuvat lepotilaan heti vaaran mentyä ohi. He valikoivat välittömän tarpeentyydytyksen järjestelmällisesti lykätyn tarpeentyydytyksen sijaan, ja siksi he ovatkin näennäisen stressittömästä elämäntyylistään huolimatta usein tyytymättömiä omaan elämäänsä. Heiltä puuttuu mielekkään päämäärän eteen ponnistelun tuoma mielihyvä, mikä turruttaa ja vie elämästä pidemmän päälle sävyjä pois.

Vähättelijät ovat opettajia, ohjaajia, valmentajia jne. vaikutusvaltaa käyttäviä aikuisiahahmoja, jotka toitottavat lahjakkuuden merkitystä ympärilleen ymmärtämättä, että he vievät tällä tavoin monilta potentiaalin tulla joksiksin. Vähättelijän mielestä ihminen on jo valmis, ja haaveilu on melko turhaa, koska menestys ja haaveet on varattu muille, siis niille lahjakkaille. Väärässä elämänvaiheessa kohdattu vähättelijä saattaa saada vaarallisen suuren roolin sen yksilön identiteetin kehityksessä, jolle hän diagnoosejaan jakelee.

Jos olet törmännyt tällaisiin jääriin, tai epäilet itse eläväsi muuttumattomuuden käsijarru päällä, mieti mitä kaikkea oletkaan oppinut epäonnistumisista huolimatta. Opit lukemaan, kävelemään, laskemaan ja ajamaan polkupyörällä, vaikka et alun perin osannutkaan näitä taitoja. Ja miksi? Koska harjoittelit.

Tai mietipä tätä: mitä jos sinua ei olisikaan tuomittu olemaan se, mikä olet, vaan saisit pyrkiä kohti sitä ihmistä, joka haluat olla?

PS.  Jos haluat multa muutaman kerran kuukaudessa kirjeen, niin käy kirjautumassa täällä etusivulla superarkea.fi.  Muuta roinaa myös Facebookissa . 
Lue lisää

Maaliviivaa ei ole

Anna Perho 23.09.2016 | superarkea

 

En koskaan enää syö karkkia. Tästä lähtien käyn joka päivä salilla. Maanantain jälkeen olen aina ajoissa.

Kuulostaako tutulta? Vähän joltakin sellaiselta, mistä mutisit vuodenvaihteessa?

No, nyt kerron sinulle jotain minkä jo tässä vaiheessa vuotta tiedätkin: uudenvuodenlupaukset ja niiden sukulaiset ovat luotuja epäonnistumaan.

Ai miten niin?

Ensinnäkin lausekkeet, jotka sisältävät sanoja kuten koskaan, aina ja ikinä ovat aivan liian uuvuttavia, jotta niihin pystyisi sitoutumaan. Voin helposti kuvitella elämän, jossa en syö pitsaa päivittäin. Mutta jos vannoisin etten syö pitsaa enää koskaan, en uskoisi siihen itsekään. Miksi luvata jotain sellaista, minkä tietää jo lähtökohtaisesti mahdottomaksi?

Epäonnistumiset pedataan liian isoilla tavoitteenasetteluilla. Jos olet nyt tavoitteesi suhteen nollassa, on älytöntä uskotella, että olet viikon päästä kympissä. Vertaa sen sijaan tapojen omaksumista tai niiden muuttamista urheilijaan, joka tähtää maratonille.

Kun hän lähtee juoksemaan ensimmäistä treenilenkkiään, hän ei juokse 42 kilometriä, vaan paljon maltillisemman lenkin. Hän rakentaa itselleen yksityiskohtaisen treeniohjelman, jota hän noudattaa kuukaudesta toiseen. Takapakkien tullessa hän luultavasti alentaa tavoitettaan hetkellisesti kunnes tuntee taas olevansa sopivassa kunnossa.

Samaan tapaan omien tavoitteidesi rakentamisen pitää perustua jonkinlaiseen järjelliseen suunnitelmaan. Päästäksesi tavoitteeseen – omaksuaksesi jonkin uuden tavan – sinun pitää pohtia millaisia välitavoitteita matkalla on ja miten kuljet niiden välit.

* * *

Yksi oleellisimmista asioista tapojen muuttamisessa on välitavoitteiden rakentaminen riittävän pieniksi.

Olen itse päättänyt opiskella joka päivä jotain uutta (tai kerrata vanhaa). Niinpä lupasin itselleni, että luen päivittäin viisi sivua jotain valitsemaani tietokirjaa. Lupaus on pitänyt paremmin kuin hyvin. Aloittaminen on helppoa, koska tiedän, että viiden sivun lukemiseen menee vain muutamia minuutteja. Useimmiten käy kuitenkin niin, että luen huomattavasti pidempään, koska teksti vie mukanaan. Jos näin ei kuitenkaan käy, se ei haittaa – olen joka tapauksessa lukenut viisi sivua.

Uusien, pienten tapojen sisällyttäminen päivään on hyödyllistä jo itsessään. Yhden asian toistaminen ja siinä onnistuminen muokkaa tietä tuleville muutoksille, koska opit pikkutavoitteiden kanssa tapojen muuttamisen mekaniikkaa.

* * *

Mitä siis tehdä, jotta hyvistä aikeistasi tulee arkitodellisuutta?

  1. Aseta selkeä tavoite. Kuvaile yksityiskohtaisesti sen vaikutukset arkipäivääsi. Mitä hyötyä tavoitteesta on?
  2. Jos olet nyt nollapisteessä, mieti miten pääsisit 0,5:een? Mikä on pienin mahdollinen askel siihen suuntaan, että tavoitteesi onnistuu?
  3. Päätä milloin ja missä toteutat uutta tapaasi. Tänään kello x paikassa x saa asiat tapahtumaan aivan eri tehokkuudella kuin kohta, myöhemmin, maanantaina tai syksymmällä.
  4. Muista! Monet tavat jäävät puolitiehen yksinkertaisesti siksi, että emme muista toistaa niitä – tavathan ovat vasta rakenteilla. Tee itsellesi tehokas muistuttamisen tapa: kännykkähälytys, keltainen lappu, kalenterimerkintä… Hyödynnä mitä tahansa, joka auttaa muistamaan.
  5. Älä jaa itsellesi palkintoja! Palkitsemiseen liittyy useita riskejä, kuten se, että palkitsemme itsemme usein juuri päin vastaisella asialla kuin mistä olemme pyristelemässä eroon.

Tiedäthän: ”Nyt kun olen ollut päivän ajan syömättä mitään epäterveellistä, voinkin syödä tämän megavoileivän olutlasillisen kanssa.” Ja vips, tavoite siirtyi juuri vähän kauemmaksi.

Palkitsemisessa on myös riski, joka kuuluu tapojen muokkauksen ydinajatuksiin:

Maaliviivaa ei ole.

Tällä tarkoitan sitä, että kun treenaamme uutta tapaa, se on tapa vasta kun meidän ei tarvitse enää ajatella koko asiaa. Jos näet uuden tavan opettelun jonkinlaisena kuurina, joka loppuu palkintojenjakoon päivänä x, olet vain kulkemassa kohti epäonnistunutta tavoitetta. Retkahdukset – palataan niihin myöhemmin tässä sarjassa – ovat luonnollisia, mutta tietoinen valinta olla toistamatta tapaharjoitustaan tänään on tavoitteen aktiivista murentamista.

Paradoksaalisesti tavat ovat siis elämässämme aina ja ikuisesti tai eivät ikinä, vaikka niiden treenaamisessa nämä määreet ovat vain haitaksi.

<3 Anna

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin jenkki.fi-sivustolla. 

PS.  Jos haluat multa muutaman kerran kuukaudessa kirjeen, niin käy kirjautumassa täällä etusivulla superarkea.fi.  Muuta roinaa myös Facebookissa . 
Lue lisää

Miten tehdä mahdottomista muutoksista vaikeita?

Anna Perho 31.07.2016 | superarkea

 
Loppukesä ja alkava syksy ovat monelle uusien alkujen aikaa. Kansanopistot, kuntokeskukset ja leegio muita tahoja houkuttelee meitä aloittamaan uusia harrastuksia, opintoja ja… tapoja.
 
Tavat ovat ihmiselämän piilotettu arkkitehtuuri. Jopa 80 prosenttia kaikesta mitä teemme sujuu autopilotin ohjaamana. Onneksi – elämämme olisi mahdotonta, jos jokaisen asian kohdalla pitäisi tehdä päivittäin uusi päätös tai valinta: pesenkö tänään hampaat? Menenkö tänään töihin? Juonko aamulla kahvia vai en?
 
Uusien tapojen opettelu on silti usein tervanjuontia. Kehittyminen tarkoittaa uusien ja aluksi epämukavien asioiden opettelua, hyväksymistä ja muistamista. Vanha ei välttämättä toimi, mutta ainakin se on tuttua ja käy vaivattomasti.
 
Jotta muutos – huonon tavan pysyvä vaihtaminen parempaan - toteutuisi, tarvitaan motivaatiota. Motivaatio taas nojaa hyötyihin: kun tiedät mitä uuden tavan opettelu antaa, jaksat sitoutua valintaasi päivittäin.
 
Tästä syystä todelliset muutokset rakentuvat sisältä käsin. Muiden ihmisten sinulle asettamat tavoitteet harvoin toteutuvat, ainakaan pysyvästi, jos et itse pohjimmiltasi koe allekirjoittavasi niitä. Ulkoa käsin ohjautuva ihminen kokee tyytymättömyyttä, joka kumpuaa elämättömästä elämästä; omien toiveiden väistöliikkeestä suhteessa muiden vaatimuksiin.
 
Mutta vaikka sisäinen tahtotilasi olisi miten kunnossa hyvänsä, ennemmin tai myöhemmin tulee se päivä kun retkahdus tai periksi antaminen vaanii. Kaikille käy niin. Siksi onkin järkevää varautua motivaation haurastumiseen ja vastoinkäymisiin ajattelemalla niitä jo silloin kun motivaatiosi on vahvimmillaan.
 
Ihmiset, jotka valmistautuvat vastoinkäymisiin, menestyvät.
 
* * *
 
Vahvista motivaatiotasi myös pohtimalla näitä:
 
1. Miksi tavoitteiden saavuttaminen ei tule olemaan helppoa?
Mikä on todennäköisin este sinun ja pysyvän muutoksen välissä? Miten voisit kiertää tai ylittää tämän esteen? Kuka voisi auttaa sinua tässä?
 
2. Mikä saa sinut uskomaan, että muutoksen tapahtuminen on mahdollista, joskin vaikeaa?
Mitä voimavaroja ja vahvuuksia sinulla on, joiden avulla pääset hankaluuksista yli?
 
3. Aloita pienestä.
Et voi muuttaa kaikkea kerralla. Aloita niin helposta että epäonnistuminen on mahdotonta. Jos haluat aloittaa kuntoilun nollapisteestä, kävele ensin kolme minuuttia päivässä. Onnistumiset ovat parasta ravintoa motivaatiolle. Ne todistavat, että muutos on mahdollinen.
 
4. Älä ajattele miltä jokin tekeminen tuntuu, vaan ajattele miltä sinusta tuntuu kun olet tehnyt sen.
Totta kai lenkille lähteminen on paskamaista. Mutta onko ketään koskaan harmittanut sen jälkeen?
 
5. Älä aloita tänään.
Joskus paras tapa kasvattaa motivaatiota on tietoinen lykkääminen. Vaikka haluaisit lopettaa röökinpolton NYT, päätä sen sijaan jokin tietty päivä jolloin lopetat. Tee Päivä Ykkösestä jotain, mitä odotat innolla.
 
6. Lopeta kun on kaikkein hauskinta.
Kun aloitin aikanaan säännöllisen kuntoilun, onnekseni en saanut liikkua niin paljon kuin olisin halunnut. Pienet lapset ja pitkä matka jumppasalille rajoittivat käyntejä. Niinpä liikuntakerroista tuli jotain, mitä todella odotin.
 
Älä sinäkään vedä itseäsi heti piippuun. Tee aluksi vähemmän kuin pystyt, jätä juhlat silloin kun on kaikkein hauskinta.
 
7. Seuraa edistymistäsi.
Onnistumisten kertaaminen, tulosten mittaaminen ja ylipäätään jonkinlainen kirjanpito muistuttavat siitä miten paljon olet jo tehnyt tavoitteesi eteen. Kannattaako kaikki tämä työ heittää hukkaan?
 
8. Ei koskaan kahta välipäivää.
Joskus se vain tapahtuu kaikille, retkahdus. So what? Pidä huoli vain siitä, että tätä ei tapahdu seuraavana päivänä uudestaan. Yksi kerta ei raunioita mitään. Kaksi päivää voi olla merkki huonon tavan paluusta. Estä tämä sitoutumalla siihen, että et koskaan pidä kahta ”välipäivää.” Niin, edes jouluaattoisin tai krapulassa tai koska olet väsynyt. Ei. Kahta. Päivää. Peräkkäin.
 
Jaa päivä mielessäsi neljään osaan: aamuun, keskipäivään, iltapäivään ja iltaan. Rajaa retkahdus yhteen neljännekseen, äläkä heitä koko päivää hukkaan yhden pikkumokan vuoksi. Jos olet päättänyt olla syömättä karkkia ja huomaat sullovasi aamukokouksessa jonkun tuomia tuliaismarmeladeja suuhusi, keskity vain siihen että loppupäivänä olet ilman karkkia.
 
9. Palkitse viisaasti – jos palkitset.
Meillä on hassu tapa antaa itsellemme palkinnoksi juuri sitä, mistä pyristelemme uuden tapamme avulla eroon. Juuri tästä syystä laihdutuskuurit ja muut fundamentaalit ratkaisut eivät juuri toimi. Jos kahden viikon pussikeittokuuria seuraa pitsajuhlat, tulos on plus miinus nolla.
 
Suoraan sanottuna en oikein usko palkitsemisen ideaan. Minusta uuden tavan ja sen tuottaman elämänmuutoksen pitää itsessään olla niin tyydyttävä, että se riittää palkinnoksi. Siitähän motivaatiossa juuri on kyse.
 
<3 Anna
 
PS.  Jos haluat multa muutaman kerran kuukaudessa kirjeen, niin käy kirjautumassa täällä etusivulla superarkea.fi.  Muuta roinaa myös Facebookissa . 
Lue lisää

Tee vähemmän, saat aikaiseksi enemmän

Anna Perho 17.06.2016 | superarkea

 

Kertoessani ihmisille ajankäyttömetodeistani, kohtaan usein hieman sääliviä katseita. Kun sanon suunnittelevani arkeani noin tunnin tarkkuudella, voin melkein lukea ihmisten kasvoista lauseen ”tolla ei ole elämää.”

Mutta aika usein samat tyypit kysyvät miten ehdin tehdä niin paljon kaikkea. Että eikö ole ihan hirveä kiire?

Lue lisää

Hyvästi, äitimyytti!

Anna Perho 03.05.2016 | superarkea

Tämä teksti on julkaistu aiemmin tällä viikolla Anna-raportissa, joka on Annan henkilökohtainen kirje Superarkea-heimolaisille. Koska olemme sitä mieltä, että äitienpäivä kaipaa kevyttä pippurointia, julkaisemme saman tekstin poikkeuksellisesti myös täällä blogissa. 
 
Jos haluat vastaisuudessa Anna-raportin joka toinen viikko omaan sähköpostiisi, jätä sähköpostiosoitteesi superarkea.fi sivulla. 

En ole koskaan ollut erityisen ihastunut äitienpäivän konseptiin. Minulle päivä näyttäytyy kummallisena marttyyrijuhlana, jossa korostetaan kuinka valtavia uhrauksia äiti on tehnyt perheensä eteen, ja miten pyyteettömästi hän on siirtänyt oman elämänsä sivuun, jotta kaikilla muilla olisi asiat hyvin.

Äitimyytti on myös syynä siihen, etten erityisemmin pidä äitienpäivästä. Silloinhan lehdissä aina kerrotaan sankariäideistä, jota ovat kasvattaneet 36 lasta Talvisodan aikaan, mutta eivät ole koskaan valittaneet mistään paitsi kerran kun lakana tippui avantoon kesken pyykkäyksen.

Ja sitten kaikki sanovat ooh ja aah, sellainen se on hyvä äiti.

Tämä on tietenkin kärjistys, mutta yhtä kaikki äitienpäivän taustalla kummittelee ajatus jatkuvista uhrauksista ja niiden kaiken kirkastavasta jaloudesta. Marttyyriäiti huokailee osaansa ja luo ympärilleen ilmapiirin, jossa lapset tuntevat olevansa jatkuvassa kiitollisuudenvelassa, vaikka eivät itse ole syntymäänsä valinneetkaan.

Näille vanhemmille pari sanaa: ehkäisyvälineitä saa R-kioskin kassalta. Hae sieltä, jos tarkoituksesi on hakea hyvitystä 3-vuotiaalta siitä, että satuit synnyttämään hänet.

Äitifiguuri, joka jättää oman elämänsä elämättä toteuttaakseen jotain vanhentunutta myyttiä, ei ole hyvä roolimalli kenellekään.

Jos tunnistat tarpeensa kieltävän myyttiäidin piirteitä omassa käyttäytymisessäsi, mieti kuka sinua kehottaa toimimaan uhrin asemasta käsin. Täydellisten Vanhempien Valvontavirasto? Vauvapalsta? Joku elämäänsä vihaava äitikollega, joka on jo harhautunut tähän hölmöilyyn ja haluaa vetää muuta mukanaan? Vai sinä itse?

Jos luovut elämässäsi kaikesta mikä on sinua, katkeroidut ennemmin tai myöhemmin. Se on lapsille huomattavasti vahingollisempaa kuin se, että lapsesi viettivät kerran yön lastenhoitajan kanssa kun sinä olit laulamassa karaokea.

Kanadalainen perhepsykologi Alyson Schafer kuvailee äitimyyttiä rakennelmaksi, jossa ajatellaan, että hyvä äiti laittaa aina omat tarpeensa lasten edelle. Kaikkinainen itsekkyys on häpeällistä ja pahaa.

Tämä ajatus istuu monissa niin sitkeästi, että mikä tahansa asia tuntuu helpommalta kuin sen miettiminen mitä itse tarvitsisin voidakseni hyvin. Äitimyytistä kiinnipitävä vanhempi on siis marttyyri, joka uhraa oman elämänsä lastensa eteen.

Kammottava hahmo. Sillä kuka haluaisi kasvaa siinä tiedossa, että oma äiti tai isä on kärsinyt marttyyrin elämää vain siksi että ”sinulla kulta kaikki olisi hyvin.”

Räikeimmillään tämä on nähtävissä vaikkapa niissä tapauksissa, joissa lapset kärsivät vuosikausia vanhempiensa riidoista ja huonoista väleistä, kun pariskunta pysyy yhdessä ”lasten takia”. Erota ei voi, koska jossain kasvatusoppaassa on sanottu, että vain ydinperhe tekee lapsesta onnellisen, vaikka henki menisi.

Uhrautuvan vanhemman myytti istuu meissä kuitenkin niin tiukassa, että olemme valmiita vääntymään vaikka millaiselle mutkalle välttääksemme omien tarpeiden täyttämisen meissä aiheuttaman häpeän.

Ja ilmeisesti juuri tästä syystä netti ja hiekkalaatikot kuhisevat inkvisiittoreita, jotka tuomitsevat muiden perheiden valinnat. Sillä kun joku rikkoo myytin ja luopuu uhrin osasta, oma uhrautuminen alkaa näyttää itse asiassa aika turhalta. On kitkerää huomata, että rentoutuneesti myös omia tarpeitaan huomioiva vanhemman lapset eivät joudukaan mielisairaalaan, ja sitten tämä hyväkäsvanhempi saa vielä itselleenkin elämän josta itse on luopunut. Ärsyttäähän se.

Käytännössä äitimyyttiin liittyvä uskomus epäitsekkyyden absoluuttisesta vaatimuksesta kääntyy paradoksaalisesti pahimman luokan itsekkyydeksi.

Sillä äitimyytin ylläpitämisessä ei ole kysymys siitä, että haluat olla mahdollisimman hyvä vanhempi. Siinä on kysymys siitä, että haluat olla sosiaalisessa ympäristössäsi hyväksytty, ihailtu ja vähän parempi kuin muut.

Oireilu alkaa, kun kaikki muu on tälle hyväksytyksi tulemisen halulle alisteista. Miellyttämällä vain muiden oletettuja toiveita tai odotuksia et voi tulla kovinkaan tyytyväiseksi. Sen sijaan olemalla terveen itsekäs ja jättämällä arvostelijat porisemaan omissa liemissään voit saada huomattavasti tyydyttävämmän perhe-elämän.

Lapset eivät tiedä millainen on täydellinen standardiäiti tai –isä.

Mutta muut äidit ja isät ”tietävät”. Ja myytin kautta pädetään heille. Ja palstamammoille, ja neuvolan tädille, ja äidille ja anopille ja työkavereille ja FB-kavereille ja hiekkalaatikkokollegoille.

Miten sitten toimia, jos marttyyrisyndrooma vaivaa?

Jos olet sitä mieltä, että töissä käyminen ei ole lapselle vahingollista, mene töihin, vie lapsi hoitoon ja lakkaa esittämästä kärsivää pyhimystä. Nauti työstä, aikuisten seurasta ja tilille tulevasta rahasta.

Jos taas olet sitä mieltä, että töissä käyminen vahingoittaa lasta, jää kotiin tai minimoi töissäkäynti niin pitkäksi aikaa kuin suinkin voit ja nauti päätöksestäsi. Elintasonne ehkä laskee, mutta saat tilalle jotain sinun mielestäsi arvokkaampaa.

Mutta et voi sekä pitää kakkua ja syödä sitä.

Kun koet syyllisyyttä mieti rehellisesti mihin se liittyy: oikeisiin ongelmiin vai siihen, että pelkäät statuksesi hyvänä vanhempana laskevan itsesi tai muiden silmissä?

Itse pidän lapsia parhaana mittarina. Väitän, että heidän käytöksensä (ja vanhemmiten verbaalinen palaute) kyllä kertoo milloin olen ollut liikaa töissä tai muuten saattanut heidät tilanteeseen jossa he eivät ole kokeneet saaneensa tarpeeksi huomiota.

On tietenkin mahdollista, että syyllisyydentunteista luopumalla tulee perustelleeksi asioita, jotka ovat aidosti haitallisia lapsille, kuten vaikkapa kroonista ylitöiden tekemistä.

Mutta tiedät kyllä milloin raja ylittyy. Ja silloin pitää tehdä jotain toisin.

Parasta toukokuun alkua, voi hyvin

<3 Anna

 
Lue lisää

Balanssia ei ole

Anna Perho 19.04.2016 | superarkea


“There is no such thing as work-life balance. Everything worth fighting for unbalances your life.” 

 Alain de Botton

Esikoiseni lähti elämänsä ensimmäiselle työmatkalleen kolmen viikon ikäisenä. Hän istui turvaistuimessa 600 kilometriä, ja nökötti sen jälkeen rintarepussa kun kuvasin hevosia. Nukuimme motellissa, jossa oli paperinohuet seinät. Hän joi pullomaitoa ja minä lämmintä kevytjaffaa, koska paikan jääkaappi oli rikki.

Lue lisää

Mihin aikasi riittää?

Anna Perho 14.03.2016 | superarkea

Aika on siitä hieno resurssi, että sitä on kaikilla täsmälleen yhtä paljon. Omat valinnat sitten ohjaavat pitkälti sitä, mitä tästä resurssista saa irti.

Suhtaudun omaan ajankäyttööni kuin Klonkku aarteeseensa. Pohdin jokaisen ehdotuksen ja mahdollisuuden edessä, onko tämä aikani arvoista.

Lue lisää

Älä usko

Anna Perho 13.02.2016 | superarkea

Sääntöjä rikottavaksi

Älä luovuta

Luovuta

Sinnikkyys on hyödyllinen ominaisuus. Tarvitsemme pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä isojen tavoitteiden saavuttamiseen.

Mutta joskus luovuttaminen on vain järkevää. Huomaat ehkä, että et sittenkään halua asiaa jota kuvittelit haluavasi. Tai ehkä raahaat mukanasi tavoitetta, jonka toteuttaminen ottaa enemmän kuin antaa. Huomaat sen, kun asian x ajatteleminen tuottaa aina enemmän huolta kuin iloa tai inspiraatiota.

Lue lisää

Kysymykset, jotka eliminoivat stressin

Anna Perho 31.01.2016 | superarkea

Tapasin pitkästä aikaa ystäväni Katjan. Katja on opiskellut joogaopettajaksi, vaikka hän työskenteleekin aivan toisella alalla (aikuisopiskelu, tuo loistava tapa kokeilla onko alan vaihto tosiaan se mitä haluaa, vai kannattaako jotkut asiat sittenkin vain pitää harrastuksina tai seuraavassa elämässä-lokerossa).

Suhtaudun itse skeptisesti joogauskovaisiin. Tarkoitan heillä ihmisiä, jotka väittävät joogan auttavan aivan kaikkeen likinäköisyydestä vaikeuksiin saada marenki vaahtoutumaan optimaalisella tavalla (Katja ei ole sellainen). Se raivostuttaa minua samaan tapaan kuin väitteet minkä tahansa asian Totaalisesta Hyväätekevästä Vaikutuksesta. Tällaisia aukottoman hyviä asioita ovat mm. parsakaali ja avantouinti. Vai oletko koskaan kuullut sanottavan niistä jotain edes etäisesti negatiivista.

Lue lisää

Kun ei yhtään huvittais

Anna Perho 18.01.2016 | superarkea

 

Motivaatio. Mitä tehdä kun se yskii?

1. Tee vähemmän. 

Kun aloitin 13 vuotta sitten säännöllisen liikkumisen (niin – olen sellainen ihminen joka voisi kutsua itseään termillä elämäntapaliikkuja, jos se ei olisi terminä niin ällöttävä), olin kahden pienen lapsen yrittäjä-äiti, jolla oli vähänlaisesti aikaa omaan harrasteluun.

Lue lisää