« takaisin

Älä koskaan ikinä muutu!

[fa icon="calendar'] joulukuuta 6, 2016 | Anna Perho

strand-801818-edited-162269-edited.jpg
 

Olin kuluneella viikolla puhumassa oppimisvaikeuksien kanssa takkuavien opiskelijoiden ohjaajille. Yksi puheeni osista käsitteli kasvun asennetta; näkemystä jonka mukaan harjoitteleminen on lahjakkuutta oleellisempaa uusia taitoja opetellessa.

Lahjakkuuden ylivertaisuuteen uskovat pitävät kynsin hampain kiinni muuttumattomuuden asenteesta: siitä, että ihmisen taidot ovat mitä ovat, eivätkä muuksi muutu. Kasvun asenteen omaksuva taas tajuaa, että sinnikäs harjoittelu parantaa ihmisen taitoja ja menestystä radikaalisti sielläkin, missä luontaista lahjakkuutta on vähemmän.

Kulttuurissamme arvostetaan luonnonlahjakkuutta ja näennäistä helppoutta. Puhumme innostuneesti superlahjakkuuksista ja -menestyjistä aivan kuin jonkin taidon virtuoosimainen hallinta olisi ihmisellä valmiina hänen saapuessaan synnytyslaitokselta kotiin.

Tietenkin lahjakkuudella onkin osansa monien ihmisten poikkeuksellisessa menestyksessä. Esimerkiksi anatomisilta ominaisuuksiltaan lajiinsa optimaalisesti sopivat atleetit hyötyvät varmasti genetiikastaan.

Syntymälahjat ovat kuitenkin vain alkua. Psykologinen tutkimus osoittaa, että peräänantamattoman harjoittelun merkitys on oppimisessa ja menestymisessä huomattavasti lahjakkuutta oleellisempaa.

* * *

Olen nähnyt tämän kymmeniä kertoja elämässäni, niin koulussa, harrastuksissa kuin työelämässäkin.

Harrastin kilparatsastusta parin vuosikymmenen ajan. Vaikeassa taitolajissa lahjakkuuden merkitystä korostettiin väsymättä.

Muistan eräänkin valmentajan, joka julisti aivan avoimesti oppilailleen oliko näillä hänen mielestään ainesta ratsastajaksi vai ei. Jos ei, hän otti kyllä valmennuspalkkion, mutta vei samalla hinnalla myös itseluottamuksen ja motivaation. Hän tuli tehneeksi käsittämättömän karhunpalveluksen monelle nuorelle urheilijalle. Miksi harjoitella, kun ei tästä kuitenkaan koskaan voi mitään tulla?

Opettajat, esimiehet ja vanhemmat – tai oikeastaan ketkä tahansa väärään aikaan suunsa avaavat kanssaihmiset - tulevat usein latistaneeksi potentiaalisia kykyjä keskittämällä huomionsa lahjakkuuteen sen sijaan, että he huomioisivat harjoittelun ja uurastamisen tuomia hedelmiä.

Kasvun asennetta pitkään tutkinut Stanfordin yliopiston psykologian professori Carol S. Dweck kertoo kirjassaan Mindset ihmelapsi Nadja Salerno-Sonnenbergista, joka soitti viulua jo 10-vuotiaana Philadelphian sinfoniaorkesterissa.

Päästyään Juillardin maailmankuuluun musiikkikouluun opiskelemaan Salerno-Sonnenberg joutui kuitenkin järkytyksekseen huomaamaan, että maailmassa on myös muita todella hyviä soittajia, ja että hänen osa hänen tekniikastaan oli itse asiassa melko kehnolla tolalla. Ura oli edennyt junnuna pelkän lahjakkuuden varassa, mutta nyt kun olisi pitänyt alkaa tavoitella seuraavaa osaamisen tasoa, hän lamaantui. Hän pelkäsi epäonnistumista ja ihmelapsen tittelin menettämistä – eihän ihmelapsen tarvitse harjoitella!

Lopulta hän Salerno-Sonnenberg oli tilanteessa, jossa hän ei ottanut edes viulua mukaan soittotunneille. Onneksi hänen opettajansa otti tilanteessa ratkaisijan roolin. Opettaja kertoi heittävänsä Nadjan ulos opetusryhmästään, jos tämä heittäisi lahjakkuutensa roskiin kieltäytymällä harjoittelemasta. (Sittemmin Salerno-Sonnenbergista tuli ihmeaikuinen, maailman huipulla pitkään soittanut viulisti, joka opettaa nykyisin itsekin).

* * *

Muuttumattomuuden asenteeseen uskovat yksilöt voidaan jakaa muutamiin tyypillisiin ryhmiin.

Selittelijät löytävät aina syyn menestymättömyyteen tai muutosten epäonnistumiseen itsensä ulkopuolelta. Hommat eivät etene, koska esimies / työkaveri / yhteiskunta / ajanpuute / väsymys / Suomi / huono ilma jne. asettui esteeksi menestyksen tielle. Tämä tyyppi suuttuu, kun selityksiä kyseenalaistetaan, ja hänen lempilauseitaan on ”helppoahan sen on”, millä hän viittaa siihen, että joku menestymättömyyden alibit hylännyt yksilö menestyy, koska hänellä on rikas perhe / hyvä ulkonäkö / hikipingon luonne / aina tuuria jne. Selittelijän päätavoite on vältellä vastuuta, ja siksi hän alisuoriutuu tehtävissään. Tiimityössä selittelijä herättää passiivista ärtymystä ja töiden kasautumista niille, jotka eivät kehtaa selittää velvollisuuksiaan tyhjiksi.

Ylimieliset ovat niin oman lahjakkuutensa kyllästämiä, että he kokevat kaikenlaisen ohjauksen tai kehotukset taitojen treenaamisen suoranaisena loukkauksena. Heidän ei tarvitse opetella uutta, koska he ovat jo täydellisiä. Tämä tyyppi suhtautuu usein alentuvasti itseään ”huonompiin” ihmisiin, noihin tyhmyreihin. Paremmin menestyvät yksilöt ovat ylimieliselle uhka, joihin hän suhtautuu vähätellen, jopa vihamielisesti. Tämän hahmon tragedia on asteittainen katkeroituminen, sillä jonain päivänä maailma menee ohi sillä aikaa kun ylimielinen kierii omassa, muuttumattomassa erinomaisuudessaan.

Epäuskoiset eivät luota omiin kykyihinsä. He ovat rakastuneet tulkintaan, jonka mukaan he eivät osaa, pysty tai voi tehdä jotakin (”koska mä oon vaan tällainen persoona”). Joskus tämä uskomus saattaa olla mitä todellisin ja estää ihmistä tekemästä asioita, joita hän todella haluaisi tehdä. Tällöin tilanne on muutettavissa taitavan coachauksen, esimiestyön tai muun vahvistavan tuen avulla. Joskus taas uskomus on yhtä kuin selitys: ”en voi tehdä tätä, koska eihän se meidän kulttuurissa ole mahdollista”.

Epäonnistumista pelkäävät eivät halua edes yrittää, koska he ajattelevat että jos he eivät yrityksestä huolimatta onnistu asiassa x, he ovat huonoja ihmisiä. Heillä on siis vaikeuksia erottaa identiteetti ja saavutukset toisistaan. He pelkäävät myös tunnetta joka voi syntyä siitä, että on yrittänyt kaikkensa eikä siltikään onnistu. Silloinhan ei voisi koskaan enää sanoa, että ”minusta olisi kyllä voinut tulla sitä ja tätä, mutta kun…” Pitäisi myöntää että pieleen meni vaikka yritin – ja sitten yrittää uudestaan.

Laiskurit kieltäytyvät harjoittelemasta, koska he aavistavat uuden taidon opettelemiseen liittyvän väistämättömän vaivannäön. He keskittävät energiansa usein silmänpalvontaan, eli esittävät puuhakasta vaikkapa esimiehen silmissä, mutta asettuvat lepotilaan heti vaaran mentyä ohi. He valikoivat välittömän tarpeentyydytyksen järjestelmällisesti lykätyn tarpeentyydytyksen sijaan, ja siksi he ovatkin näennäisen stressittömästä elämäntyylistään huolimatta usein tyytymättömiä omaan elämäänsä. Heiltä puuttuu mielekkään päämäärän eteen ponnistelun tuoma mielihyvä, mikä turruttaa ja vie elämästä pidemmän päälle sävyjä pois.

Vähättelijät ovat opettajia, ohjaajia, valmentajia jne. vaikutusvaltaa käyttäviä aikuisiahahmoja, jotka toitottavat lahjakkuuden merkitystä ympärilleen ymmärtämättä, että he vievät tällä tavoin monilta potentiaalin tulla joksiksin. Vähättelijän mielestä ihminen on jo valmis, ja haaveilu on melko turhaa, koska menestys ja haaveet on varattu muille, siis niille lahjakkaille. Väärässä elämänvaiheessa kohdattu vähättelijä saattaa saada vaarallisen suuren roolin sen yksilön identiteetin kehityksessä, jolle hän diagnoosejaan jakelee.

Jos olet törmännyt tällaisiin jääriin, tai epäilet itse eläväsi muuttumattomuuden käsijarru päällä, mieti mitä kaikkea oletkaan oppinut epäonnistumisista huolimatta. Opit lukemaan, kävelemään, laskemaan ja ajamaan polkupyörällä, vaikka et alun perin osannutkaan näitä taitoja. Ja miksi? Koska harjoittelit.

Tai mietipä tätä: mitä jos sinua ei olisikaan tuomittu olemaan se, mikä olet, vaan saisit pyrkiä kohti sitä ihmistä, joka haluat olla?

PS. Jos haluat multa muutaman kerran kuukaudessa kirjeen, niin käy kirjautumassa täällä etusivulla superarkea.fi. Muuta roinaa myös Facebookissa. 

Aihe: superarkea

Anna Perho

Anna Perho

Anna Perho on median sekatyöläinen, kolumnisti, radiojuontaja ja tv-esiintyjä, jolla on myös räjäyttäjän pätevyys. Hän pitää mediauransa kohokohtana MTV3:n pressitilaisuutta, josta hän sai lahjaksi hampaidenvalkaisupaketin.