« takaisin

Kun ei yhtään huvittais

[fa icon="calendar'] tammikuuta 18, 2016 | Anna Perho

 20160104_194527_1.jpg

Motivaatio. Mitä tehdä kun se yskii?

1. Tee vähemmän. 

Kun aloitin 13 vuotta sitten säännöllisen liikkumisen (niin – olen sellainen ihminen joka voisi kutsua itseään termillä elämäntapaliikkuja, jos se ei olisi terminä niin ällöttävä), olin kahden pienen lapsen yrittäjä-äiti, jolla oli vähänlaisesti aikaa omaan harrasteluun.

Minulla oli vielä oma hevonen ikään kuin jonkinlaisena jäänteenä parin vuosikymmenen ratsastusharrastuksesta, mutta olin vuokrannut sen eteenpäin ajanpuutteen vuoksi. Tämä oli ajankäytöllisesti huojentavaa, mutta kroppani kannalta huono diili: kun hevonen lähti, kaikki liikkuminen loppui kuin seinään. Olin aloitteleva lötjäke.

Lihaskuntoni oli vielä jonkinlaisessa kunnossa kaikkien tallivuosien jälkeen (ratsastus on liikuntalaji, jossa tähdätään siihen, että hevosen selässä oltaisiin mahdollisimman passiivisesti. Mutta harrastamisesta 95 prosenttia koostuukin erilaisten asioiden kantamisesta, kärräämisestä, nostelusta ja lakaisemisesta, joten kyllä, ratsastus on urheilua), mutta aerobinen kuntoni oli jossain 83-vuotiaan mummon ja kuusi askia päivässä polttavan bussikuskin välissä.

Lopulta oli nöyrryttävä ja katsottava totuutta silmiin: joko alkaisin liikkua, tai lahoaisin pystyyn ennen kuin ehtisin täyttää 30.

Noin kuukausi tämän oivalluksen – ja muutaman todella säälittävän ”lenkin” – jälkeen kotini lähelle avattiin uusi, vain naisille suunnattu kuntosali. Innostuin sen tarjonnasta niin, että mieluiten olisin käynyt jumppaamassa vaikka joka päivä.

Onneksi se ei ollut mahdollista.

Aikataulujen ja lastenhoidon järjestäminen muodostui usein ylitsepääsemättömän vaikeaksi yhdistelmäksi. Niinpä harrastin pari ensimmäistä vuotta niin, että en päässyt salille läheskään niin usein kuin olisi halunnut. Jälkeenpäin olen oivaltanut, että se oli erinomainen motivaattori. Mehän yleensä haluamme sitä mitä emme voi saada. Ja se, mitä on yllin kyllin, ei kiinnostakaan.

Parin vuoden aikana ehdin kaikessa rauhassa kasvattaa 2-3 salikäynnin viikkorutiinin, jota höystin satunnaisilla lenkeillä. Lasten kasvaessa ja omien ajankäyttötaitojeni kehittyessä (lue: aloin pitää liikuntaa yhtenä työtehtävänä, joka laitetaan kalenteriin aivan kuten palaverit ja deadlinet) käyminen helpottui. Liikunnasta oli kuin varkain tullut tapa, vaikka meni vielä monta vuotta että mielsin itseni liikkuvaksi tyypiksi. Olin mielestäni vain joku, joka pääsi silloin tällöin salille.

Hyödynnä tätä ajatusta: älä ANNA itsesi tehdä niin paljon kuin haluaisit. Jos tiedät, että voisit juosta kolme kilometriä, juokse yksi. Tee vain reilu puolet siitä mitä voisit tehdä, ja rutiini rakentuu vaivatta haluamallesi tasolle, jolloin rimaa voi taas nostaa.

2. Muu seuraa perässä. 

Et tarvitse motivaatiota kuin pienen annoksen kerrallaan. Jälleen kerran: laske rima niin alas, että sille pitää kaivaa kuoppa. Eli riittää, kun alat vain tehdä: vedä tossut jalkaan, ala kirjoittaa, siivoa yksi hylly.

Olen huomannut tämän vaikkapa jokaisen kirjani kirjoitusprosessin alussa. Aloittaminen on tuntunut vastenmielisemmältä kuin ajatus siitä, että joutuisin vuodeksi jätekonttiin asumaan.

Ja tämä siitä huolimatta, että pidän kirjoittamisesta.

Ongelma on, että sorrun joka kerran ajattelemaan prosessia kokonaisuutena. Yhteen kirjaan menee noin 250 000-300 000 merkkiä tekstiä. Lisäksi tulevat tarkastuskierrokset, taustamateriaaliin paneutuminen, mahdolliset haastattelut, takakansitekstien miettiminen (eli miten antaa itsestään mahdollisimman fiksu kuva mutta ilman että se vaikuttaa kammottavan omahyväiseltä vuodatukselta) jne. jne.

Tunnen ahdistusta kun vain kuvailenkin tuota prosessia.

Lopulta, kun aloittamista ei enää voi lykätä, olen kirjoittanut paperille suunnitelman jonka mukaan kirjoittaminen tulee etenemään, ja sitten vain – aloittanut.

On hölmöä hakea motivaatiota kuukausien mittaiseen projektiin, kun todellisuudessa sitä tarvitaan vain muutamaksi tunniksi kerrallaan. Tai itse asiassa, vain muutamaksi minuutiksi. Kun saat jalat kynnyksen yli, tehtävän flow alkaa viedä mukanaan.

Älä ajattele miten vaikeaa ja inhottavaa asian x tekeminen on, vaan ala tehdä. Älä ajattele miltä se tuntuu, vaan tee.

Jos kaikki tuntu aivan karmealta vielä 20 minuutin jälkeen, lupaa itsellesi että saat lopettaa.

Tarvitset motivaatiota ainoastaan aloittamiseen, et muuhun. Minuutiksi, jonka aikana alat tehdä sitä mitä sinun pitää tehdä.

3. Älä jätä kahta kertaa väliin.

Mihin tahansa lupaukseen oletkin sitoutunut, älä koskaan jätä kahta kertaa väliin.

Se millaiset seuraukset retkahtamisella on riippuu vasta siitä mitä teet horjahduksen jälkeen.

Jos jatkat kuin mitään ei olisi tapahtunut, mitään ei tapahdu. Jos taas jatkat #kaikkimeni-asenteella, kaikki myös menee.

Yksi tapa minimoida retkahdusten seuraukset on jakaa päivä neljään osaan (aamu-päivä-iltapäivä-ilta). Jos vaikka retkahdat aamupäivällä syömään karkkia vaikka olet päättänyt ettet tee niin, sinulla on vielä ¾ hereilläoloajasta aikaa valita toisin. Näin koko päivä ei ole yhden sivuaskeleen vuoksi pilalla.

4. Mieti mitä olet jo saanut aikaiseksi. 

Aina kun tunnen houkutusta jättää treenit väliin, mietin sitä mitä olen jo saanut aikaiseksi ja mitä menettäisin jos alan skippailla.

Personal trainer-tunnit maksavat pitkän pennin, joten ajatus siitä, että heittäisin hukkaan niihin käyttämäni summan on sietämätön. (meille arvokkaiden asioiden pitäisikin maksaa paljon, joko rahassa tai muuna epämukavuutena. Miksi tavoitella jotain, minkä saa helpolla tai ilmaiseksi?

5. Mitä haluat tuntea tänään illalla? 

Kun tunnen halua lykätä ikäviä tai tylsältä tuntuvia tehtäviä, yritän ajatella miltä minusta tuntuu illalla, jos olen jättänyt ne tekemättä. Tekemättömät työt, lykätyt velvollisuudet ja huonot valinnat muuttavat vapaa-ajan mössöksi, jossa joutuu väistelemään omia ajatuksiaan.

Kun taas teen sen mikä pitää tehdä, vapaa-ajan ja suorittamisen välille tulee selvä raja. Se on paitsi kivaa, myös palauttavaa.

6. Lakkaa selittämästä. 

Tosiasia on, ettei kukaan ole niin kiinnostunut hyvistä aikeistasi kuin sinä itse. Tai lyhyemmin: kukaan ei ole kiinnostunut hyvistä aikeistasi. Siksi ketään eivät myöskään kiinnosta selitykset siitä, miksi et tehnyt jotain mitä sinun piti tehdä.

Selittäminen on kakun yhtäaikaista pitämistä ja syömistä: kun uuvutat muita kertomalla, että tiedät kyllä että tämän kinuskilla päällystetyn voipallon syöminen on väärin, mutta ________________, haet vain hyväksyntää sille, että toimit toisin kuin itsellesi lupasit.

Jokainen päivä tuo eteen tilanteita, joissa voit valita tavoitteesi kannalta oikein tai väärin. Näistä päivistä ja valinnoista muodostuu se elämä, jota elät muutaman kuukauden päästä.

Ansaitsetko mielestäsi parempaa arkea? Kerro sähköpostiosoitteesi täällä niin saat minulta kirjeen, jossa on lisää vinkkejä arjen parantamiseen.

Aihe: superarkea

Anna Perho

Anna Perho

Anna Perho on median sekatyöläinen, kolumnisti, radiojuontaja ja tv-esiintyjä, jolla on myös räjäyttäjän pätevyys. Hän pitää mediauransa kohokohtana MTV3:n pressitilaisuutta, josta hän sai lahjaksi hampaidenvalkaisupaketin.